Hei. Kaivoin tässä tuolta tällaisen novellini, joska kirjoitin viime kesänä. TOivon teidän antavan rakentavaa palautetta, jotta tiedän missä voisin parantaa. Mutta nyt itse novelliin.

Kyyneleet
 

Eilen minulle esitettiin kysymys: “Tiedätkö mitä on luottamus?” Minä vastasin: “Kyllä minä tiedän.”

Mutta tosielämässä se ei toimi. Miksi luottaa toiseen? Mitä hyötyä minun oli luottaa vanhempiini ja Cesiliaan? Autoin Cesiliaa pahan paikan tullen, eikä hän tukenut minua, kun minä jouduin pahaan paikkaan. Pahempaa. Hänen takiaan minä olisin tarvinnut tukea. Vanhempanikaan eivät pystyneet antamaan sitä minulle.

En edes halua ajatella häntä. Tai oikeastaan haluan, halveksuen joka ikistä hänen askeltaan, joka ikistä hengenvetoaan, joka ikistä vaalean hiuksen liikahdusta viileässä tuulessa.

Lupaan etten ikinä kerro sinulle mitä hän teki. Et saa ikinä tietää sitä.

Minä lupaan sinulle myös sen, etten ikinä enää luota keneenkään. En aio enää ikinä vuodattaa kyyneleitä kenenkään muun vuoksi.

Minulle on aivan sama kuolenko, mutta itsemurhaa en tee. Se olisi antautumista.

Havahdun kun puhelimeni piippaa. Uusi viesti numerosta jota ei ole tallennettu puhelimeeni.

 

“Sam, mä olen tosi pahoillani. Siitä on jo 3 vuotta, enkä mä ymmärrä miten sä voit vieläkin kantaa mulle kaunaa. Mä rakastan sua, tai ainakin rakastin. Ajattele jos sä olisit ollut mun asemassani? Sä olisit tehnyt ihan saman! Cece”.

 

Hah. Luuleeko hän tosiaan minun antavan anteeksi? Hän on piinannut minua jo kuukauden tekstiviesteillään. Hänellä taitaa viirata päästä. Hän on mielipuoli jos luulee minun antavan hänelle anteeksi parhaanystä- Hups! Eihän minun pitänyt kertoa.

Alan näppäillä puhelimeni näppäimiä.

 

“Mä luotin suhun, ja luulin, että sä luotit muhun. Mä en olisi tehnyt niin kuin sä teit, vaan olisin auttanut sua. Ei millään hyvällä, mutta mä en ikinä tuu antamaan sulle anteeks. Mutta kiitos kun opetit minulle, ettei ikinä kannata luottaa keneenkään.”

 

Laitan puhelimen takaisin pöydälle, ja nousen ylös sohvalta. Lasken kädestäni kirjan jota olin lukenut ajatukset Ceciliassa ja siinä mitä hän teki, enkä enää muista yhtään mitä kirjassa tapahtui, eikä minua oikeastaan edes kiinnosta.

Laitan mustat korkokenkäni jalkaan ja lähden ulos narisevasta ulko-ovesta.

Minun ja mummini asunnosta on vain pari sataa metriä keskustaan, joten voin helposti kävellä. On syksy ja aika viileeä, mutta silti minulla on päälläni vain ohut huppari ja tummat farkut. Selkääni pitkin kulkee vilun väristyksiä, mutten siltikään käänny takaisin hakeakseni takkia.

Keltaista valoa tulee katulampuista kostealle tielle jolloin koko tie näyttää hehkuvan keltaisena. On jo myöhä, joten koko katu on täysin autio. Korkokenkäni kopsuvat kaikuvasti tummaa asfalttia vasten. Jotakin muuta saattaisi pelottaa mutta ei minua. Minä kuljen joka ilta täällä.

Lähestyn risteystä, kun alan kuulla naurua, miehen naurua. Mies ilmestyy nurkan takaa. Hän horjuu puolelta toiselle, selvästi humalassa. Jatkan matkaa epäröimättä hetkeäkään. Pian nurkan takaa tulee lisää miehiä. Heitä on yhteensä neljä.

“Terve typy!” pitkä ja hoikka mies huutaa. “No moi vaan”, vastaan tunteettomasti katsomatta edes heihin päin. Kävelen heidän ohitseen ja kuulen kuinka he viheltävän perääni.

Alkaa jo näkyä näyte ikkunoita -osa pimeinä. Katson yhteen pimeeseen ikkunaan. Kajaalini ovat haalistuneet, joten kaivan tummien farkkujeni taskusta kajaalini, joka on enää pieni pätkä ja levitän uuden kerroksen luomelleni.

Jatkan matkaani pienen baarin edustalle. Katulamppu on pimeänä baarin kohdalta, joten on melko hämärää.

Seinää vasten istuu noin kolmekymppinen riutuneen näköinen mies humalassa. Hämärässäkin näen, että hän on sammumaisillaa. Istun hänen viereensä ja vedän polveni rintaani vasten. Miehestä päin leijailee inhottava alkoholin haju, joka tuntuu ikävältä sieraimissani, mutten välitä siitä.

“Terve.” sanon miehelle hilpeästi. Mies kääntää päätään minua kohti. “Mitäs pikkunen tyttö tämmösessä sopessa tekee? Otatko huikan?” mies kysyy ja ojentaa kädessään olevaa pulloa minua kohti. Mitä ikinä pullossa onkaan se haisee mädältä ja ällöttävältä. “En”, vastaan nyrpistäen nenääni. Mies kuljettaa pullon omille huulilleen ja juo siitä. Hän ei oikeastaan edes näytä pitävän siitä. “Miksi sä oikeestaan edes juot tuota?”

Mies näyttää tulevan mietteliääksi. Alkoholi hidastaa hänen ajatuksiaan, ja siksi hänellä kestää vielä kauemmin miettiä, kuin mitä selvänä. Tai mistä minä sen tietäisin. Enhän minä tunne häntä. Mies katsahtaa taivaalle.

“Jaa-a... olen jo maailman nähnyt. Tämä saa oloni jotenkin... onnelliseksi”, mies vastaa.

“Et sinä näytä onnelliselta, etkä pahemmin vanhaltakaan”, sanon. “Et sinäkään näytä onnelliselta”, hän sanoo kääntäen taas katseensa minuun.

Mitä oikeastaan onkaan onni? Sitäkö että on paljon rahaa? Ehkä... ehkä ollakseen onnellinen, tarvitsee jotakin mihin uskoa. Jotakin mistä pitää kiinni. Pitäisikö ollakseen onnellinen, luottaa siihen? Luottaa onnen olemassa oloon? Siinä tapauksessa en usko, että olen onnellinen.

Olen avaamassa suutani kun yllättäen kuulen kimeän kirkaisun. Kirkaisusta paistaa selvästi raastava tuska, joka pakottaa kuulijansakin tuntemaan sen.

Juoksen suuntaan josta kuulin kirkaisun. Haukon henkeäni, kun näen maassa naisen ruumiin. Nainen makaa selällään. Asfalttilla oleva tumma verilätäkkö suurenee sekunti sekuntilta. En tunnista naista.

Näen jonkun juoksevan nurkan taakse. Hahmo näyttää etäisesti tutulta. Hänellä on vaaleat hiukset, melko hoikka vartalo. Juoksutyyli näyttää erittäin tutulta, en vain muista mistä.

Lähden juoksemaan hänen peräänsä, en edes tiedä miksi. Kun tulen kulmaan missä hän katosi, en enää näe häntä. Kävelen suuren tiilisen kerrostalon ohi ja kurkkaan sen nurkan taakse. Häntä ei näy.

Alan miettiä, kuinka vaikeaa on tappaa ihminen. En usko sen olevan vaikeaa. Minulle. Enhän minä tunne henkisesti mitään. Enää. En yhtään mitään. Minä pystyisin siihen. Pystyisin useaan murhaan.

Tästä alkaisi kostoni.

 

Seuraavana aamuna herään puolenpäivän maissa. Kun olen pukenut ja meikannut menen alakertaan. “Huomenta”, sanon mummilleni koruttomalla äänelläni. “Huomenta kultajaiseni”, mummi vastaa. Monestiko minun täytyy kieltää häntä sanomasta minua “kultajaisekseen”. Pyöräytän silmiäni.

Minä soitan Cesilialle. Puhelin piippaa kolmesti ennen kuin hän vastaa.

“Yritätkö sä sabotoida mun koulunkäyntiä, kun soitat mulle tähän aikaan arkena?!” Hups. Koulu. Mä en päässyt mihinkään lukioon. Eikä se mua haittaakkaan. Postilaatikkoomme kolahteli vain kirjeitä joissa kerrottiin etten “valitettavasti” päässyt mihinkää lukioon. “En. Anteeks, kun mä unohdin, että niillä on koulua jotka sinne edes pääsi!” Tajuan puhuneeni töykeästi mikä voisi pilata koko suunnitelman, joten naurahdan keventääkseni sanojani.

“Kuule, mä tahdon antaa sulle toisen mahdollisuuden... Tule 'Cafe' kahvilaan. Odotan sinua siellä viiden minuutin kuluttua”, sanon ja lopetan puhelun odottamatta edes hänen vastaustaan.

Sujautan puukon hihaani kaiken varalta. Kävelen auringon kuumentaessa tummia hiuksiani kohti kahvilaan.

Myönnä pois, että luotit minuun. Luotit etten ikinä kertoisi mitä Cesilia teki minulle. Opetan sinulle, ettei kenenkään ikinä kannata luottaa ja kerron sen sinulle.

Minä ja Cecilia olimme lapsuudenystäviä. Olimme tunteneet toisemme pienestä asti.

Kun olimme kahdentoista ystävystyin toisen tytön kanssa. Hänen nimensä oli Leah. Meistä tuli parhaita ystäviä.

Siitä Cesilia ei pitänyt. Hän halusi olla minun ainoa ystävä, joten hän kutsui Leahin metsään ja tappoi hänet. Minä varjostin heitä.

Silloin minä masennuin. Vanhempanikaan eivät enää kestäneet minua, joten minun täytyi muuttaa mummini luo. Mummi asuu lähellä vanhempiani, mutta vaihdoin koulua. Koulu ei enää kiinnostanut minua, ja arvosanani laskivat. Minä muutuin. Muutuin kovaksi ja kylmäksi kuoreksi. Sisälläni ei ole enää mitään.

Minulla on sydän, mutta se tekee vain sen minkä täytyy pitääkseen ruumiini elossa. Se ei kykene rakastamaan. Se on särkynyt. Se pystyy enää vain pumppaamaan verta kehooni.

Ja nyt minä aion kostaa Cesilialle. Tapan hänen läheisensä, ja päätän sitten mitä teen Cesilialle. Ensiksi minun täytyy saada tietää, ketkä hänelle ovat rakkaita. Siksi minä astunkin nyt sisään kahvilan ovesta ja istun syrjäisempään pöytään.

Kahvila on pieni, eikä siellä ole muita. Näen suuresta ikkunasta kuinka Cesilia juoksee kahvilan ovelle.

Juoksemisessa on jotakin tuttua. Vaaleat hiukset hulmuavat takana. Mieleeni tulee ilta jolloin jolloin juttelin miehelle baarin edustalla.

Nyt tajuan mihin olen ryhtynyt. Cesilia tappoi naisen sinä iltana.

Yritän kostaa sarjamurhaajalle. Hän ei tappanut Leahia kateudesta, hän tappoi hänet, koska halusi tappaa.

Samassa hän astuukin jo ovesta sisään. Minun olisi toimittava nopeammin. Minun täytyy tappaa hänet. Tänään.

“Hei”, sanon ja hymyilen. Hymy ei tietenkään aito. Siitä on kolme vuotta kun hymyilin viimeksi aidosti.

“Hei”. Cesilia heilauttaa hiuksensa toiselle olkapäälleen.

“Mennäänkö kävelylle? Täällä hieman haisee”, ehdotan. Ei täällä oikeasti haise, mutta täällä olisi liikaa todistajia paikalla. “Niimpä haiseekin”, Cecilia vastaa ja on haistavinaan saman hajun. Kävelemme vaitonaisina sivukadulle. Kenkämme kopsuu asfalttina vasten samaa tahtia. Kun olemme sivukadulla, eikä siellä ole ketään Cesilia halaa minua.

Ujutan varovaisesti puukkoa pois nahkatakkini hihasta. Suoristan kättäni hiukan iskeäkseni puukon hänen selkäänsä, kun tunnen jonkin terävän oppoavan minun selkääni. Lähden lentoon. Näen ruumiini alapuolellani maassa. Näen veristä puukkoa pitelevän Cesilian ilmeen, eikä hän ole yllättynyt kun puukko ruumiini kädessä kolahtaa asfalttia vasten.

Cesilia ei ollut missään vaiheessa uskonutkaan minun antavan hänelle uutta tilaisuutta. Hän oli raakalainen tappaja. Minä olen kuitenkin elossa. Osaan lentää. Olen pelkkä sielu, mutta elossa. Haavoittumaton. En tunne kipua selässäni. Aion yhä kostaa. Lehahdan alas ja menen Cesilian eteen. Hän juoksee suoraa lävitseni. Hän ei edes näe minua. Otan maasta pikkukiven, mutten saa sitä. Käteni menee vain sen lävitse.

Eräs mies kävelee kadulla. Hän pysähtyy nähdessään ruumiini. Minä menen seisomaan samaan kohtaan kuin hän, ja koetan pystynkö menemään ihmisen sisään. Yritän liikuttaa kättäni, mutta minun käten vain tulee pois miehen sisältä.

Mieleeni tunkeutuu hitaasti, etten minä pysty kostamaan. Päätän luovuttaa, ja lennän taivaaseen.

 

Siellä näen kasvot jotka hymyilevät minulle. Silmiini kohoaa onnen kyyneleet. Se on Leah. Leahin kasvot loistavat. Näyttää kuin hänellä olisi kasvoissaan tuhansia pieniä gtimantteja.

“Tervetuloa!” hän sanoo. Minua hävettää. Hän ei varmasti tiedä mitä kaikkea minä olen tehnyt hänen kuolemansa jälkeen. Viimeiseksi teokseni jäi murhayritys. Hmph.

 

Tätä on siis onni. Nyt minä olen onnellinen. En olisi uskonut, että kaiken tämän jälkeen, Cesilia joka vei onneni myös palauttaisi sen. Nyt minä olen onnellinen, ja tiedän täsmälleen mitä onni on.

Ja kaiken lisäksi, rikoin kaikki lupaukseni, jotka sinulle annoin.